Tekijä: Annika Fuhrmann

Olen pitkään suunnitellut blogin kirjoittamista, mutta olen yhä uudestaan lykännyt sen aloittamista. Olen tiennyt, että blogin kirjoittaminen on asia, johon haluan ja johon minun kannattaisi ryhtyä. Samaan aikaan alkuun pääseminen on tuntunut niin isolta ja työläältä, että olen keskittynyt mielummin muihin kivoihin tai tuttuihin tehtäviin. Kuulostaako tutulta?

Miksi aloittaminen tuntuu usein niin vaikealta?

Taitaa olla hyvin yleinen tapa, että uuteen tai isoon tehtävään ryhtyminen tuntuu ylitsepääsemättömältä möhkäreeltä. Aloittaminen on hankalaa ja siksi meillä on tapana lykätä etenkin isoja ja epämääräisiä asioita. Usein juuri ne pitkällä tähtäimellä tärkeät tehtävät ovat niitä, joita siirrämme aina vain eteenpäin. Vaikka oikeastaan juuri näiden asioiden aloittaminen voisi käynnistää todellisen muutoksen ja kehityksen.

Kyse ei ole suinkaan laiskuudesta, vaikka se siltä voikin vaikuttaa, vaan hyvin ihnhimillisestä piirteestä: Uuden asian aloittaminen on aina muutos ja muutokseen liittyy usein pelkoa ja epävarmuutta. Projekti saattaa tuntua kovin vaikealta tai isolta ja epämääräiseltä, ja siihen liittyy epäonnistumisen mahdollisuus. On luonnollista, että yritämme päästä eroon näistä ikävistä tunteista suuntaamalla huomiomme kivempiin ja helpompiin hommiin, joista on luvassa nopea palkinto.

Oletko itse koskaan lykännyt ison tehtävän aloittamista siivoamalla esim. työpistettä tai surffaamalla netissä? Jep, tällä hetkellä keskeneräinen työhuoneeni on varsin mainio tekosyy alkaa siivoilemaan ja järjestelemään tavaroita juuri silloin, kun olisi aikaa kirjoittaa.

Laske rimaa ja tee aloittamisesta niin helppoa kuin mahdollista.

Koska olen päättänyt, että julkaisen ensimmäisen blogikirjoitukseni tänä syksynä, minun on jotenkin päästävä alkuun.

Alkuun pääsesmistä kuulema helpottaa se, että laskee riman niin alas kuin vain kehtaa. Olen siis antanut itselleni luvan kirjoittaa maailman huonoimman blogikirjoituksen. Se on silti parempi saavutus, kuin että en kirjoittaisi mitään.

Tehtävä kannattaa myös pilkkoa pieniin osiin ja asettaa itselleen alkuun mitättömän pieni tavoite. Otsikko saa aluksi riittää. Kun olen seuraavana päivänä kirjoittanut pari lausetta ja joitakin ajatuksia rankalaisilla viivoilla, alkaa jo tuntua hiukan helpommalta.

Kolmantena päivänä käsken sisäisen kriitikkoni olemaan hiljaa ja katsomaan kokonaan muualle ja suollan tekstiä täysin sen mukaan, mitä päähäni pälkähtää. Hienosäätämisen aika on myöhemmin. ”Write like nobody is reading.” Se on vapauttava ohje, jonka olen napannut jostain. Toimii.

Se toimii myös monessa muussa tilanteessa, kun aloittaminen tuntuu vaikealta. Kun esimerkiksi pyörittelen päässä ja paperilla uutta laukkumallia, kaikki on mahdollista ja sallittua. Realistisen arvioinnin ja tarkastelun aika on vasta myöhemmin.

Myös pienien askelien aikatauluttaminen ja aikaraamin asettaminen voi auttaa. Minun ei tarvitse saada tätä tekstiä kerralla valmiiksi eikä etenkään julkaisukelpoiseksi. Itse asiassa kirjoitan tätä tänään vielä viisi minuuttia ja sitten lopetan tältä erältä. Kun palaan tekstini ääreen huomenna, on toivottavasti paljon helpompaa hioa ja viilata sitä.

Tekemällä oppii.

Saksan kielessä löytyy rohkaiseva sanonta: ”Kulkijalle polku asettuu jalkojen alle.” Minun ei tarvitse olla valmis, ennen kuin otan ensimmäisen askeleen. Kun alan tekemään, tie ja työkalut kyllä löytyvät ja hioutuvat. Harjoitteleminen sujuu lopulta parhaiten tehdessä.

Oikeastaan olen noudattanut tätä ohjenuoraa koko yrittäjätaipaleellani. En todellakaan ollut valmis, kun täytin toiminimen perustamisilmoituksen. Mutta minulla oli unelma, että jonain päivänä minulla olisi oma pieni yritys ja työhuone jossain kaukana kaupungin melusta ja kiireestä. Siellä työskentelisin hiljaisuudessa ja omassa tahdissa ja valmistaisin kauniita ja kestäviä käyttöesineitä, jotka toisivat iloa niin minulle itselleni kuin niiden omistajille.

Jos olisin miettinyt enemmän ja miettinyt etenkin, mikä kaikki voisi mennä pieleen, en välttämättä olisi ryhtynyt yrittäjäksi ollenkaan. Olen oppinut monta asiaa kantapään kautta ja varmasti joskus olisin voinut toimia fiksummin, mutta tässä sitä nyt kuitenkin ollaan ihan tyytyväisenä ja hengissä edelleen. Jos kaikki olisi mennyt mönkään, tai jos se edelleen menee, voin murehtia sitä sitten ja tehdä tarpeen tullen korjaavia liikkeitä. Harvoin jälkeenpäin harmittaa se, mitä on tehnyt vaan se, mitä on jättänyt tekemättä.